Pelko.
Kauan pelkäsin pelkoja minussa. Pelkäsin ehkä eniten sitä, mitä pelon alla on piilossa.
Sitten elämäni muuttui ja oli lähes pakko raottaa salaisuuksien verhoa.
Se oli pelottavaa, samalla kiehtovaa, tuskallista ja lopulta eheyttävää.
Pelkoon liittyy usein vahva häpeän tunne. Eikä se tee niiden kohtaamista helpoksi.
Ennen pelkäsin pimeää. Mutten koskaan uskaltanut kertoa siitä kenellekkään.
Minusta oli noloa, että aikuinen ihminen voi pelätä pimeää. Kunnes kerran kerroin siitä eräälle ihmiselle.
Hän ei vähätellyt tai aliarvioinut pelkoani, kuunteli vain. Ja pelko katosi.
Pelon tehtävä on varoittaa vaarasta. Auttaa meitä selviämään hengissä. Niin fyysisellä kuin henkisellä tasolla. Pelon takana on usein piilossa vanhoja haavoja ja pelko hälyyttää suojellakseen niitä.
Niitä ei kannata vähätellä vaan kuunnella mitä niiden alla on.
Pelon ei kuitenkaan kuulu hallita elämää. Se mikä jää piiloon, kohtaamatta, syö sisäisiä voimavarojamme. Hitaasti mutta varmasti. Kunnes senousee esiin ennemmin tai myöhemmin. Vahvempana ja hallitsevampana.
Pelko on suuri ja iso -pelottava, niin kauan kunnes sen kohtaa. Kun sen kanssa seisoo samalla viivalla, se kutistuu välittömästi,
sillä sisäinen voima meissä on suurempi kuin yksikään pelko maailmassa.
Mikään ei vapauta, eheytä, voimaannuta niin paljon kuin sellaisen pelon kohtaaminen, jonka juuret ovat syvällä, piilossa. Niin syvällä, ettei tiennyt itsessään olevan jotakin niin kipeää ja tuskallista.
Sitten jokin kohtaaminen, ihminen, herättää ja nostaa esiin kaiken. Ensin pelko lamaannutta ja käskee perääntyä, piiloutua.
Voi valita. Perääntyä tai kohdata. Jos antaa toisen ihmisen eheyttää, hiljalleen haavat parantuvat. Haavoista tulee arpia ja sitten lopulta nekin katoavat. Sen tyhjyyden tilalle, jossa pelko asui, kasvaa puhdasta voimaa, joka tekee kokonaisemmaksi.
Tuo luottavaisuutta.
Rohkeutta.
Elinvoimaa.
Lukemattomat kerrat olen nähnyt sekä omassa, että muiden elämässä, kuinka huikea ja suunnaton
on sisäinen voimamme.
Tahto.
Voima on uskomaton, luova ja tekee todeksi kaiken sen, mistä unelmoimme.
Joskus se vaatii aikaa, vaivaa. Elämässä kerta toisensa jälkeen tulee tilanteita, jotka koettelevat tahtoamme. Mutta kerta toisensa jälkeen voi myös nähdä sen voiman, viisauden ja kyvyn selvitä, onnistua, luoda.
Maailma on täynnä lukemattomia tarinoita ihmisistä, jotka ovat selviytyneet uskomattomista tilaneista,olosuhteista,lähtökohdista.
Tehneet löytöjä, keksintöjä, rakentaneet tyhjästä jotakin merkityksellistä itselleen tai koko maailmalle.
Se kyky on meissä jokaisessa. Olen aina ihaillut menetystarinoita joissa ihmiset ovat tehneet lähes mahdottomilta tuntuvista unelmista totta. Ja sitten muistanut että yhtälailla se on todellista ja mahdollista minulle. Ja sinulle. Kaikille.
Minulle hyvä elämä syntyy sisäisestä ja ulkoisesta seikkailusta.
Kaikesta siitä mitä tapahtuu ulkoisessa ja fyysisessä maailmassa. Tekemisestä, matkustelusta, fyysisistä haasteista, konkreettisista asioista.
Ja yhtälailla sisäisestä matkasta, joka on loputon. Koko elämän läpi voi oppia ja löytää itsestään uutta. Sukeltaa syvemmälle. Se on innostavaa, kiehtovaa ja samalla lohdullista.
Lohdullista siksi, että tiedän olevani täydellinen tässä hetkessä juuri tälläisenä kuin olen. Etten ole koskaan valmis, vaan voin laajentaa tietoisuuttani ja ymmärrystäni läpi elämän.
Ettei ole maalia, päämäärää, vain tie joka on täynnä haasteita, kokemuksia ja kohtaamisia.
Kasvuvaraa löytyy aina.
Olen maannut kipeänä sohvan pohjalla pari päivää ja ehtinyt pohtia syntyjä syviä :)
Toisaalta, menoa on riittänyt muutama viikko taaksepäin, joten aina välillä on mukavaa pysähtyä mietiskelemään ja olemaan.
Näin kesäaikaan täällä blogin puolella saattaa olla hiljaisempaa, koska kaikki mahdollinen aika kuluu sään salliessa ulkona.
Toivottavasti Suomen kesä hellii meitä kaikkia auringolla, lämmöllä, mansikoilla, jäätelöllä, hyvillä hetkillä, ikimuistoisilla kokemuksilla ja kohtaamisilla!
