Hokkuspokkus Simsalabim!

Aloitin pitämään kiitollisuuspäiväkirjaa melkein kaksi viikkoa sitten. Tähän mennessä kiteyttäisin kuluneet päivät seuraavasti: kiitollisuus on äärettömän helppo tapa parantaa elämänlaatuaan. Ja todella tarkoitan sitä.

Jokaisena päivänä olen kirjoittanut kymmenen asiaa, joista olen kiitollinen ja minkä vuoksi. Sen jälkeen yksitellen lukenut kaikki ääneen ja aina jokaisen lopuksi sanonut kolme kertaa kiitos, niin vilpittömästi ja keskittyneesti kuin mahdollista. Aluksi vaati vähän patistusta, että jaksaa aina aamulla ottaa hiukan aikaa, istua alas ja kirjoittaa. Helposti sitä ajattelee, että osaanhan olla kiitollinen ilman että sitä tarvitsee kirjoittaa. Tai miettii, onko se nyt niin tärkeää. 

Se on.

Kirjoittaminen ja ääneen sanominen tekee asioista konkreettisia ja todella pakottaa tarkastelemaan omaa elämäänsä. Huomaan, että minulla on loputtomasti asioita, joista olen kiitollinen. En ole edes jaksanut miettiä, mitä minulta puuttuu tai mikä on vialla. Olen innostunut löytämään lisää mahtavia asioita elämästäni ja ympäriltäni. Negatiivisuuteen keskittyminen on helpompaa, passiivisempaa,tyytymistä-minun kohdallani. Aina aika ajoin ajaudun tilaan, jossa on luovuttamisen makua ja marttyyrin vikaa. Teen sen yleensä hiljaa ja salaa itsekseni. Kieriskelen ehkä vähän suloisen katkerassa itsesäälissä ja mietin, ettei mikään onnellisuus tai unelmat voisi vähempää kiinnostaa. Enää ikinä.

Jossakin vaiheessa olotila alkaa riittää. Sellainen olotila on ahdas, eikä vie eteenpäin. Se pyörittää ainoastaan samaa rataa loputtomasti. Kun siinä on tarpeeksi kauan, on pakko potkia itseään persauksille ja tehdä jotakin. Ja kun päätös on tehty ja on valmis taas raottamaan itsesäälin verhoa päivänvalolle, sitä huomaa että kaikki alkaa järjestyä yllättävän nopeasti.

Kiitollisuus tuntuu hyvältä kehossa. Se kannattelee ja kuljettaa eteenpäin. Tuntuu että kaikki ympäröivä on siihen yhteydessä, osa sitä, osa minua. Sitä haluaa jakaa eteenpäin,  että kaikki saisivat kokea sen. 

Eikä onnellisuus ole pois elämän syvyydestä tai siitä, ettei kokisi vastoinkäymisiä. Kun uskaltaa olla onnellinen ja antaa itsensä ottaa vastaan hyvää, elämän merkitys ja kokemukset syvenevät. Se luo vahvan, tasapainoisen pohjan elämälle, joka kantaa myös vaikeina aikoina. Onnellisuus voi olla läsnä myös surun hetkellä. Jossakin siellä kaiken alla. Tietoisuutena, toivon siemenenä. Luottamuksena, että elämä kantaa. 

Parasta on hypätä tuntemattomaan ja luottaa, testata omaa voimaansa ja sen potentiaalia. Jonkin ajan kuluttua pysähtyä, katsoa taakseen ja huomata, että se kantoi. Ja kantaa edelleen.

Kiitos teille jokaiselle siellä ruudun toisella puolella siitä että kuljette mukanani täällä blogissa, sekä ihanista kommenteistanne, jotka tuovat suunnattomasti hyvää mieltä!

Muistakaa, että teidän onnellisuutenne on mahdollisuus myös jokaiselle jonka elämää kosketatte. 

Hyvä kasvattaa hyvää ja sitä ei milloinkaan ole liikaa maailmassa. :)

Ihanaa ensimmäistä  kesäkuun päivää!