Tämä seesteiseltä näyttävä kuva kesäisestä kaivopuistosta voi ensisilmäyksellä hämätä.
Vaara vaanii kuvan takaosassa, nuo pienet nurmikon vallanneet pisteet.
Jokaisen kesäni inhokki, loputtomasti lisääntyvä paluumuuttaja, jonka jätökset peittävät nurmikon viimeisenkin korren:
kanadanhanhi.
Jos haluaa istahtaa nurmikolle, on ensin raivattava nurmikko esiin kanadanhanhen kakan peitosta. Rantakadut ovat saaneet asfaltin sijaan uuden vihertävän-valkoisen päällysteen, jota koirani yrittää hotkia suuhunsa minkä ehtii, kielloistani huolimatta.
Eräänä päivänä kävelin kaivopuiston läpi ilman koiraa.
Virhe.
Tiellä oli suunnaton parvi hanhia. Ajattelin niiden väistävän.
Lähestyin parvea, jolloin ne alkoivat vihaisesti hyökkiä minua kohti. Ne tekivät agressiivisia syöksyjä ja ääntelivät kiihkoten, selvästi jotain sopimattomia sanoja.
Katsoin ympärilleni- ei yhtäkään ihmistä näköpiirissä. Vain minä ja tuhat vihaista hanhea. Olin niiden saartama, joten mahdollisuuteni olivat vähissä. Ei ollut paluuta. Suljin silmäni ja lähdin päättäväisesti kävelemään tietä pitkin. Mielessä vilisi iltalehtien otsikot raa'asta taposta keskellä päivää:
Viaton ohikulkija hanhien kynsissä. Verilöyly kesäisessä kaivopuistossa. Naisen nokittu ruumis löytyi hanhenpesästä.
Muutama päättäväisen ripeä askel, avasin silmäni ja olin hengissä!
Selvisin, kuitenkin.
En ole sen koommin lähestynyt yhtäkään hanhea ilman koiraani.
Syötin googleen sanan 'kanadanhanhi'. Ensimmäinen ehdotus oli 'reseptejä'. Taitaa joku muukin olla kyllästänyt kyseiseen siipiveikkoon.
Nyt tiedän mitä tarjoilen ensi kerralla ystävilleni illallispöydässä.
No comments:
Post a Comment